Rukoilin kerran Jumalalta henkilökohtaista sanaa itselleni, kun aloin lukea Raamattua. Vastaus tuli nopeasti; jo kolmas jae lukemastani jaksosta tuntui minulle kohdistetulta:

Matt. 5:3 Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Masentava tulos: neljä vuosikymmentä uskon vaellusta ja sitten arvioidaan hengellisesti köyhäksi. Arviointi tuli siis vielä korkeimmalta mahdolliselta taholta.

Uskalsin yrittää vielä uudestaan pari päivää myöhemmin. Taas Raamatusta tuntui yksi lause minulle kohdistetulta:

Matt. 9:2 ..Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.

Ei Taivaan Isä vieläkään luottanut minun oppineisuuteen, vaan minulle annettiin hengellisen opetuksen nolla-luokan oppituntia. Taisi ylemmällä taholla se ajatus, että tuo on noita toivottomia tapauksia – vain puhtaasti armosta pelastettavia.

Sain sitten vakavampaakin opetusta kyseisistä Raamatun kohdista. Mietin kuinka hengellisesti oppineet julistajat voivat olla hengellisesti köyhiä, jos se kerran on taivaaseen pääsyn edellytys. Sain sellaisen ajatuksen, että silloin kun ihmisellä on kosketusetäisyys omaan haavaan ja syntiin, niin silloin pysyy köyhänä Jumalan edessä eikä ole varaa julistaa oppia muita ylempää. Ja tuo nolla-luokan oppitunti on tarpeen kymppiluokallakin; se on uskon alkukohta, mutta myös loppuhuipentuma. Se halvaantunut kaveri, jolle sanat lausuttiin, ei ansainnut teollaan taivasosuutta, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin.