Olin Tuomas-messussa palmusunnuntaina. Mielen täytti harras tunnelma ja silmiä alkoi painaa rukousjakson aikana. Ajatukset irtosivat arkitodellisuudesta ja sain näyn.

Tässä näyssä uskon uljaat purret kiisivät avoimella ulapalla rukouksen purjeet pullistuneena ottaen voimaa Hengen tuulista. Ylimpänä olivat ylistyksen puhtaat purjeet ottaen kiinni ylempien virtausten voimaa. Isot purjeet olivat voimallisen uskon rukouksen purjeita, joista tuli suurin voima. Edessä oli erilaisten armolahjojen mukaiset keulapurjeet; siellä oli kielet ja tiedon sanat. Takana oli vielä parantavan rukouksen purjeet antamassa viimeisen silauksen. Nämä purret halkoivat vaikeuksien aaltoja ylväästi.

Näiden pursien keskellä olin minä pienellä optimisti-jollalla, jonka ainoa purje oli likainen ja risainen. Tuuli puhalsi rei’istä läpi. Suurten pursien peräaallot keikuttivat venettä niin, että pelkäsin sen kaatuvan. Ohituksessa iso pursi otti viimeisenkin voiman purjeesta. Pieni jolla jäi pyörimään paikalleen aallokossa, kun ohjattavuus katosi vauhdin loppuessa. Jokaisen vaikeuksien aallon ylitys oli työlästä eikä jolla kulkenut suoraan hetkeäkään.

Valitin tästä veneestä Jeesuksella. Hän vastasi, ette kun Pietari tuli herättämään Genesaretin rapakolla, niin ei silloinkaan uskon purjeet pullistelleet, vaan siitä huolimatta päästiin perille. Hän jatkoi, että tärkeintä ei ole voima eikä vauhti, vaan suunta ja päämäärä.

Herättyäni ymmärsin, että minun on jatkettava sillä purrella, mikä minulla on ja luotettava kipparin ohjeisiin.

Mark. 4: 38-39 Mutta Jeesus vain nukkui veneen perässä nojaten päänaluseen. Opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: "Opettaja, etkö näe, me hukumme!"  Silloin hän nousi, nuhteli tuulta ja käski merta: "Vaikene, ole hiljaa!" Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven.